keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Kel onni on, se ei ole vielä aikuistunut

Onni esillä.
Minulla osui silmiini Facebookia taanoin selaillessani kaverini jakama Hidasta Elämää -blogin teksti kasvatuksesta ja lasten aidosta innostuksesta. Fanitan Hidasta Elämää -blogia ja sen kirjoittajien leppoistavaa mielenlaatua. Ja ennen kaikkea lapsia. Lapset ovat noin yleisesti ottaen selväpäisempiä kuin moni tapaamani aikuinen.

Lapset ovat paratiisi maan päällä -blogitekstissä ihmetellään, miten helposti me aikuiset mitätöimme lasten riemun. Ehkä teemme sen usein huomaamattamme, selkärangasta. Hyssyttelemme, vähättelemme onnea ja tuhahdamme pienille iloille. Toimimme samoin kuin useita meitä itseämme käsiteltiin lapsina. Meidät on ehdollistettu selkeään ja puhtaaseen arkeen ilman älämölöä ja turhanpäiväisyyksiä. Sellaistahan kunnollinen elämä on?


Leikkimielistä menoa 


Mitä viestejä lapsille annamme, on pyörinyt mielessäni tavallista enemmän ollessani harjoittelujaksolla koulussa. Olen ollut paljon tekemisissä lasten ja heitä opettavien aikuisten kanssa. Kauhukuvat siitä, että lapsista tulee "eläimiä" ilman "kunnon rajoja" ts. vähättelyä, moittimista ja lyttäämistä eivät harjoittelussani onneksi käyneet toteen. Minulla kävi tuuri ja koin sen sijaan esimerkkejä siitä, miten aikuiset tukevat lasten leikkimielisyyttä ja hassuttelua.

Opettajat olivat luokassa itsekin hieman lapsenmielisiä. Joulun alla opetusta ryydittivät tontut ja kynttilät. Lapset ja aikuiset jekuttivat toisiaan yhtälaisesti. Usein päiviä säesti nauru. Toki murheita ja kinaakin esiintyi, jolloin lapset saivat opettajien avustamana opetella, miten pyydetään ja annetaan anteeksi. Tappelupukarit ohjattiin käymään läpi tapahtumat ja tunteista puhuttiin niiden nimillä.

Luokassa, jossa olin harjoittelussa oli kymmenen lasta ja kaksi aikuista. Ymmärrän, että tämä ei ole todellisuutta useissa muissa kouluissa Suomessa. Tämä on surullista. Mainitsemassani blogitekstissäkin kerrotaan, kuinka lapset muodostavat minäkuvansa toisten sanallisten ja sanattomien viestien perusteella. Millaisen ihmisen lapsi aikuisten viesteissä kohtaa? Pahan, meluavan apinan, iloisen, innostuneen lapsen vai huomaamattoman, tarpeettoman olennon?

Ilo ja mielihyvä näyttäytyvät meille jokaiselle eri tavalla. Itseni kaltaiselle introvertille ilo on usein hyvä kirja tai elokuva tarkoin valitussa seurassa. Toiselle onni saattaa olla huisit juhlat, tanssi kello viiteen aamulla ja jatkot. Vaikka useimmiten valitsen kirjan ja elokuvan, se ei kuitenkaan tarkoita, että vähättelisin toisen iloa.

Lapsen ilo voi olla aikuiselle vierasta. Jokainen lapsen ilon ilmentymä on kuitenkin aikuisen huomion arvoinen. Aivan kuin jokainen kyynelkin. Hiljaiselle lapselle onni voi olla satuhetki ja vilkkaalle muksulle liikuntatunti. Mikään tapa nauttia elämästä, joka kunnioittaa muita, ei ole toista tapaa vähempiarvoisempi. Mikään ilonaihe ei ole toista mitättömämpi. Onnea ei pitäisi tarvita kätkeä.


Sosiaalisiksi taitureiksi


Tarvitsemme kykyä kommunikoida, kohdata ihmisiä ja kertoa itsevarmasti muille tarpeistamme, ilostamme ja haasteistamme. Sitä ennen meidän on opittava, että olemme tarpeeksi tärkeitä ja merkittäviä, että tarpeillamme ja mielihyvällämme on merkitystä siinä missä muidenkin. Herkän lapsen pieneltä vaikuttavan ilon mitätöinti ja ekstroverttisempaan käyttäytymiseen pomottelu on länsimaista kulttuuria leimaava piirre. Meidän on osattava pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Tarvitsemme myös kykyä rauhoittua, odottaa ja kääntyä sisäänpäin. Pysähtyä.

On haastavaa, miten lapsista pitäisi kasvattaa tällaisia kaikki tunnetaidot taitavia, sosiaalisesti monipuolisia taitureita. On haastavaa yrittää itse olla esimerkkinä mokaten kerta toisensa jälkeen. Ehkäpä tärkeimmät sosiaaliset taidot ovatkin kyky möhliä ja pyytää anteeksi? Harjoittelun voi aloittaa sopivasti vaikka omasta itsestä.

Mikään tunne ei ole väärä. Aivan kuin ilo, on myös suru, viha ja pettymys kumppaneinamme läpi elämän. Nekin ovat tärkeitä tienviittoja, jotka säestävät elämän oppiläksyjä. Olen kuitenkin todennut, että erityisesti aikuisten olisi hyvä muistaa, että ilo ja hassuttelu, ajoittainen elämän myllerrys on tervettä. Useammat meistä osaavat valittaa, suuttua, leikkiä marttyyria ja vaatia oikeutta. Naurua ei ole tietääkseni kuitenkaan ainakaan vielä kielletty laissa, vaikka joskus sen puuttuminen meidän elämästämme vaikuttaa siltä.

Lapset ovat mestareita hassutteluissa, huonoissa vitseissä ja niille nauramisessa, jos käyttäytymistä ei lytätä. Moni asia, joita lapsi päästää suustaan olisi aikuisen mielestä noloa, loukkaavaa tai häpeällistä. Heijastamme itsemme lapsiksi ja unohdamme, että lapselta puuttuu se kokonaiskuva, mikä meillä on. Harvoin lapsi ilkeyttään maailmaa ihmettelee. Me aikuiset kun osaamme ilon hillitymmin ja seurapiirikelpoisesti, nauramme sivistyneesti älyllisille sutkautuksille eikä pieruvitseille.

Lapset ihmettelevät maailmaa, esittävät turhanpäiväsiä kysymyksiä ja saattavat joskus kommenteillaan sohaista jotain, josta ei saisi puhua. Kaikesta kuitenkin pitäisi pystyä mielestäni puhumaan ja esittää "tyhmiäkin" ksysymyksiä. Ainoastaan niin kasvamme. Niin lapset sekä aikuisetkin.

Lapset aikuisten naamioissa


Meillä täysikasvuisilla on velvollisuutemme. Olemme oppineet ainakin osittain kyvyn hillitä itseämme tiettyyn pisteeseen. Olemaan kohteliaita ja meidän pitäisi tulla toimeen ainakin teoriassa keskenämme ilman, että joku meitä vanhempi ja viisaampi olisi korjaamassa sosiaalista kanssakäymistämme joka käänteessä.

Ylläpidämme sitä elämää, jonka olemme rakentaneet. Joskus meitä harmittaa lähteä aamulla töihin ja tehdä asioita, joista emme pidä, maksaa asuntolainaa ja veroja. Olemme kuitenkin ottaneet velvollisuudet kantaaksemme saavuttaaksemme jotain.

Olen miettinyt omia elämän valintojani. Yhtä hyvin voisin elää huolettoman velattomasti pakussa ja kiertää maailmaa. Olen kuitenkin valinut toisenlaisen elämän. Ja hyvin tietoisesti. Toisinaan unohdan, että olen tehnyt valintani ylläpitääkseni tai kasvattaakseni jotain kaunista ja hyvää.

Uumoilen, että en ole ainut aikuinen, jolle tapahtuu tällainen valikoiva dementia. Velvollisuuksien käydessä lukuisiksi, tunnen tarvitsevani lapsia, jotka muistuttavat minua elämän ykseinkertaisista iloista, ystävien ja perheen tärkeydestä. Tarvitsemme kaikki lapsia muistuttamaan, että olemme itse olleet joskus samanlaisia.

Jokaisen aikuisen ytimessä on lapsi. Jokainen aikuinen osaa kertoa huonoja vitsejä, hihkua ilosta ystävän tavatessaan. Mutta kenties niille lapsille meidän sisällämme on kerrottu liian moneen otteeseen "ole hiljaa", "istu paikallasi" tai "älä kysele tyhmiä", että emme uskalla nää ottaa riskiä nauraa ja naurattaa. Yrittäessämme saamme ehkä kuulla nuo moitteet nyt sisäistettynä, omina ajatuksinamme? Uskaltaako sisällämme asusteleva lapsi ryhtyä vallankumoukseen menneisyyden haamuja vastaan? Onko sillä lapsella tarpeeksi pokkaa sellaiseen yritykseen?

Muun muassa lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan tärkeimmät terveen itsetunnon rakennuspalikat lapsuudessa ovat hellyys, läheisyys ja aika. Jos aikuisen sisällä oleva lapsi ei ole saanut jotain tai mitään näistä tarpeeksi, voi lapsenomainen ilo ja nauru olla kaukana aikuiseksi kasvaneen lapsen arjesta. Ymmärrän, että monella meistä on vain vähän turvaa ja eväitä iloon.

Meidät on kasvatettu tyytymään ja olemaan mukisematta. Haluammeko kasvattaa lapsemme samanlaisiksi? Haluammeko, että tulevaisuudessakin keskuudessamme kävelee useita murheellista lasta aikuiseksi naamioituneina? Vai pystyisimmekö me aikuiset antamaan itsellemme ja toisillemme helliä, kannustavia sanoja, läheisyyttä ja aikaa? Uskaltaisimmeko huomata toisemme, lapset aikuisten naamioissa ja nauraa makeasti toisemme tunnistaessamme?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti