tiistai 12. syyskuuta 2017

Tasaveroisesti luomassa

Luonnon vammojen äärellä tällä kertaa Kew Gardenissa.

Evoluutio, koko luonnon monimuotoisuus perustuu poikkeamiin normista. Nämä poikkeamat voi nähdä myös vammoina. Silti ne muuttuvissa olosuhteissa voivat mahdollistaa jopa koko lajin selviytymisen. Normi on muuttuva käsite, josta poikkeamista luontoäitikin aika ajoin suosii.

Meillä on ollut koulussa vammaisuuteen liittyvä kurssi, joka herätteli ajattelemaan ihmisyyden kirjoa monimuotoisemmin. Millainen ihminen on ”normaali” ja kuka normin määrittää.

Yhteiskunnan rakenteet ympärillämme määrittävät, kuka niihin sopii. Orgaanisessa luonnossa mikään ei määrittele sinua vammaiseksi. Opin, että vammaisuus syntyy vuorovaikutuksessa ihmisen ja hänen ympäristönsä kanssa. Yhteiskunnan silmissä olet fyysisesti vammainen, jos et esim. kykene liikkumaan omatoimisesti ihmisen rakentamissa ympäristöissä.

Vanhuuden myötä meistä useasta taitaa tulla tämän määritelmän mukaan tietyssä määrin vammaisia. Liikuntakykymme heikkenee ja aistimme samenevat. Esteetön, ihmisten omat voimavarat huomioon ottava yhteiskunta ei olisi siis vain erikoisjärjestely vammaisille. Se olisi meille kaikille. Ennemmin tai myöhemmin.

Tuntuu, että nykyään juostaan vanhuutta, sairauksia ja vammoja karkuun kuntosaleilla ja ruokavalioilla. Olen huomannut, että terveellisten elämäntapojen noudattamisen taustalla on itsellänikin osaltaan kunnon heikkenemisen ja sairastumisen pelko. Entä, jos en kykenisikään toimimaan tässä yhteiskunnassa itsenäisesti?

Joskus rajoitteemme eivät näy päälle päin. Minulle esimerkiksi kahdeksan tunnin työpäivä on liian pitkä. Onneksi työyhteisöni tuli kesällä vastaan ja sain tehdä kuuden tunnin työpäivää. Tunsin jaksavani ja olevani täysivaltainen työyhteisön jäsen, vaikka en mennytkään kahdeksan tunnin normin mukaan. Sain työskennellä työyhteisössä omien rajojeni puitteissa ja koin olevani siitä huolimatta tärkeä osa tiimiä.

Kyky ilmaista


Uskon, että itsensä ilmaiseminen rajoitteen ja vahvuuksineen on osa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Luovan tekemisen pariin palaaminen yhä uudestaan ja siinä on parantanut ainakin allekirjoittaneen itsetuntemusta. Luovuus alkoi hiipiä harrastuksista muillekin elämän osa-alueille, kykyyni nähdä maailma ja itseni. Tajusin, että minulle luontainen tapa ilmaista olikin toiselle tuntematonta. Tekemällä omia juttujani yhteisössäni rikastutin sitä yhdellä äänellä.

Ilmaisu on yksilöllistä. Se voi myös muuttua elämäntilanteiden ja oman sisäisen kasvun myötä. Uskon, että jokainen ihminen tarvitsee kanavan tai useamman toteuttaakseen itseään. Ilmaisulla voi kehittää heikkouksiaan ja voittaa pelkojaan. Voit kokeilla ja erehtyä, soveltaa ja onnistua.

Luovuus on keskustelua itsensä kanssa. Se on löytöretkeä jonkin sellaisen äärelle, jota ei tiennyt itsessään olevan. Luovan toiminnan ei pitäisi senkään kuulua vain ”normaaleille” ihmisille. Olen oppinut, että luovuuden pitäisi kuulua juuri meille, jotka emme ole aina sopeutuneet siihen, mitä ympäristö meiltä vaatii.

Tarvitsemme luovuutta löytääksemme vaihtoehtoisia, useammalle sopivia keinoja toimia. Tarvitsemme luovuutta, jotta pääsemme liikkeelle niin rakennetuissa ympäritöissä kuin ajatuksissammekin. Tarvitsemme luovuutta, jotta kohtaisimme toisemme avoimesti katsoen tarpeen vaatiessa rajoituksiemme ohi kykyyn ja haluun luoda uutta. Tarvitsemme luovuutta ja kykyä kuvitella, mitä on toisaalta tärkeää vaalia ja säilyttää.

Luontoäiti ilmaisee itseään monimuotoisesti.

Kasvun paikka


Kokonaisvaltainen näkemys terveydestä kiinnostaa minua. Suunnittelen, että minusta tulisi jonakin päivänä kuvataideterapeutti tai ihan uudenlainen vierellä kulkija. Osaltaan siksi opiskelen tällä hetkellä terveydenhoitajaksi.

Olen oppinut koulun myötä itsestäni paljon uutta. Esimerkiksi nyt leikin ajatuksella, että en kykenisikään enää naputtelemaan tietokoneen näppäimistöä tai ottamaan pensseliä käteeni. Huomaan leikin nostavan minussa pienen paniikin.

Olen tottunut luomaan, ilmaisemana itseäni pitkälti kirjoittamalla ja piirtämällä. Olen kuitenkin huomannut, että kaipaan uutta tapaa ilmaista omaa muutosta ja kasvua. Jotain sosiaalisempaa kuin piirtäminen. Jotain vuorovaikutteista. Olen rajoittanut omaa ilmaisuani pitkälti vain paperille. Ehkä minun on aika kasvaa ja kokeilla toisiakin tapoja ilmaista itseäni? Tapoja luoda ja olla juuri minä muuallakin kuin paperilla.

Minulla on kasvun varaa kuvataideterapeutiksi. Onneksi maisemat ovat mielenkiintoiset. Jaan matkakertomustani, näitä oppimiskokemuksiani. Toivon, että näiden ahaa-elämysten jakamisen kautta olisin osaltani rakentamassa sosiaalisesti esteettömämpää yhteiskuntaa.

Meillä kaikilla on luontoäidin evoluutiojekkuja geeneissämme, aktivoituneena tai odottaen otollista hetkeä. Ehkä sinulla tai minulla ei huomenna olekaan kahta jalkaa. Ehkä jompaakumpaa meistä ei enää ole.

Meillä kaikilla on ainutlaatuinen elämä ja tapa ilmaista sen voimaa meissä. Meillä kaikilla on rajamme ja rajoitteemme. Teemmekö niistä esteen vai luovimmeko tiemme toistemme luo?

Kasvetaan yhdessä lasikatosta läpi!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti