tiistai 26. syyskuuta 2017

Alitajunnan shokkihoitoa

Oma tietämättömyyteni ja taitamattomuuteni yhdistettynä ilmeiseen pelon ajamaan motivaatiopulaan lääkehoidon suhteen kauhistuttaa minua. Alistun sille, että lääketietämys kuuluu opintojen kokonaisuuteen. Isosti. Mietin vain, että jos tämä vanne rintakehän päällä, kivi kurkussa on alkusoittoa sille, etten tule koskaan riittämään. Että tietoni ja taitoni eivät koskaan ole tarpeeksi ja jossain vaiheessa minä möhlään. Yritänkö sopeutua sellaisiin ympäristöön ja tavotteisiin, joita kehoni ja mieleni hylkii? Mitkä ovat omat arvoni?

Koko kirja lääkkeistä. Luoja, pelasta mut...

Tenttijännitystä


Haastena on asenteeni kaikkea kliinistä kohtaan. En haluaisi olla lääkeiden kanssa missään tekemisissä. Hyvä ammatinvalinta terveydenhoitaja, eikös? Ymmärrän, että minun on välttämätöntä tietää lääkehoidosta toimiakseni ihmisten kanssa tällä alalla.

Meillä on monimutkainen suhde, lääkkeillä ja minulla. Hädin tuskin suostun ottamaan buranaa ja nyt minun pitäisi olla osana toteuttamassa lääkehoitoa, ojentaa pilleriä jos jonkinlaista. Minua viisaampi joskus totesi, että lääkkeet ovat kuin kainalosauvat niissä tilanteissa, joissa keho ei suostu tekemään yhteistyötä. Joten kyllä, lääkitys on mielestäni tärkeä ja toimiva osa länsimaista hoitoa. Kunhan en itse joudu pillereitä nielemään.

Meillä on koulussa tällä viikolla lääkehoidon tentti. Olen halunut viskata oppikirjan useaan otteeseen järveen, jos sellaisia täältä lähistöltä löytyisi. Olen ylpeä, että otan kirjan yhä uudelleen käteeni ja jatkan opiskelua. Kisälliaikani on vasta alkanut.

Vaikka tieto painaa päälle,  tenttiinluku ulkona helpottaa.


Painajaisia ja päiväunia


Olen aloittelija. Yritän muistaa tämän, mutta pelot tulevat uniin. Näin viime viikolla unta, että tapoin asiakkaani hoitovirheen takia. Peittelin keski-ikäisen naisen suoliston hänen vatsanahallaan lempeästi taputellen hieman samoin kuin muikkukukon sisällys taputellaan ruiskuoren alle. Jätin ompelematta vatsakannen. En vain halunut tehdä sitä. En osanut. Piakoin kirurgi olikin asettelemassa tottuneesti potilaan silmien päälle leikkaussalinvihreitä lappusia sulkemaan tämän kalman avonaista katsetta. Nainen oli kuollut infektioon. Kämmeneni hikoilivat, haukoi henkeä ja yritin hermostuneesti vetää itseäni taka-alalle. Kävelin ympärilleni katsellen tilanteesta pois omenatarhaan. Toivottavasti kukaan ei huomannut. Toivottavasti kukaan ei tule koskaan huomaamaan.

Mikään ei selvennä ajatuksia paremmin kuin katumus. Vakavissa sairastapauksissa entä jos -ajatukset ovat kamalia ja samalla tärkeitä. Niissä kaikuu arvot, joiden mukaan emme ole pystyneet elämään. Entä jos olisin ommellut vatsanpeitteet? Entä jos olisin pitänyt parempaa huolta itsestäni? Entä jos olisin sanonut hänelle, että välitän? Entä, jos olisin pysynyt lähellä? Entä, jos olisin uskaltanut avata suuni? Entä, jos olisin ottanut syliin?

Unetkin taitavat olla Entä jos -maasta. Niissä käymme läpi asioita, joita voimme katua ennen kuin ne ovat tapahtuneet. Luultavimmin viime öiset suoliston peittelynikin olivat aivojeni keino tuoda jotain sen sopukoissa peiteltyä mielen valoon. Silmiäni kuumottaa, hengitykseni tihenee ja minun on hankala saada otetta siitä pelosta. Epäröin, olenko valmis siihen, että yksi virhe voi maksaa ihmiselämän.

Jossain vaiheessa on pakko hävitä. Panokset vain tuntuvat järkyttävän korkeilta.

Kuolema, omat ja läheisteni inhimillinen haavoittuvuus ovat pakottaneet minut selvittämään, mikä minulle on tärkeää. Lääkehoito voi toimia apuvälineenä tällaisissa selvittelyissä matkalla oireiden syyn alkulähteille.

Matka kohti täydempää ja terveellisempää elämää voi olla raju ja sen ei ole aina tarkoitus johtaa lääkeettömään elämään. Vakavissa sairauksissa lääkehoito on jopa elämisen ehto. Lääkehoidon ei tulisi kuitenkaan olla taikakeino, simsalabim, joka poistaa sairauden alkusyyn. Mielemme ei kotiudu elämään, jossa se ei löydä kotia. Uskon, että jos elämme pitkään omia arvojamme vastaan, sairastumme. 

Haluan olla tulevassa työnkuvassani läsnä ihmisille, en pyöritellä vain pillereitä. Valvepainajaisissani olen automaatti, joka syytää lääkkeitä ja ulkoa opeteltuja terveysohjeita. Lääkkeet ovat olleet minulle ammatinkuvassa sivuseikka, mutta tällä hetkellä tapetillani ei muuta olekaan.

Huokaan ja kyseenalaistann polkuani ties monennenko kerran. En halua parantaa ketään, tarjota valmiita ratkaisuja. Näen roolini mahdollistajana. Lainaan katsettani, ääntäni, kykyäni katsoa ihmistä tämän sisäsyntyisessä kasvussa terveyteen. 

Sidottu mieli


Kasvamme yhteisössä ainutlaatuiseksi osaksi sitä. Pidän yllä kipinää, että saan työskennellä yhteisössä, jota ei määrittele lääkkeet tai ulkoapäin tuleva “näin sinun tulee tehdä” -propaganda. Sillekin on paikkansa ja tekijänsä. Minua kuitenkin kiinnostaa tukea ihmisiä heidän oman äänensä löytämisessä ja sen ilmaisemisessa.

Oma ääni voi olla pieni ja hiljainen, mutta se on. Sekin, että hengität tuottaa ääntä. Se, miten liikut ja olet vaiti tuottaa ääntä, ilmaisua. Sinun omaa ilmaisuasi. Et voi ottaa sitä pois päältä. Voit tiedostaa sen ja käyttää sitä. Motivaatio parantaa itsesi, liittyi siihen lääkkeitä tai ei, on ilmaisusi.

Voit myös tukkia korvasi, ummistaa silmäsi ja yrittää piilottaa ääntäsi, sitä kuka olet. Voit yrittää elää arvojesi vastaisesti ja ehkä pienen hetken se onnistuukin. Mutta jossain vaiheessa alitajunta tulee tietoiseksi tuntemusten ja joskus sairauden muodossa. 

Ennenmuinoin kiinalaiset muokkasivat jalkojaan pienemmiksi kuin ne halusivat kasvaa. Lopulta liikkuminen muodostui sietämättömäksi. Uskon, että samoin käy sidotulle mielelle. Jos sitä rajoitetaan tarpeeksi pitkään, se menettää kykynsä toimia. 

Uneni tapahtumaketju ei tule toistumaan valveilla: pyydän apua, kun en itse osaa. Ehkä ylpeyteni ei mene ihmiselämän edelle. Uskallan jakaa vastuun, enkä yritäkään olla täydellinen. Puhun, kun on minun vuoroni avata suuni. Hyppään itse sinne järveen rentoutumaan tenttikirjan perässä.

Hei hei tenttikirja!

Nyt on sinun vuorosi: mikä vastuu sinua pelottaa? Mikä on virhe, jota et toivoisi koskaan tekeväsi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti