tiistai 14. marraskuuta 2017

Ihka oikea Luihuinen?

Varoitus. Seuraava kirjoitus sisältää fanityttöilyä. Ja ihan asiaakin, toivoisin.

Kulutin viikonloppuna suurimman osan ajastani Pottermore-sivustoilla tehden erinäisiä hauskoja testejä. Kävi ilmi, että olen ihka oikea Luihuinen. Järkytyin. Puunhalaajan varmuudella veikkasin itsestäni varmaa Puuskupuhia. Ja että vielä luihuinen! Sellainen ilkimys ja tärkeilijä? Lajitteluhattu, mitä minulle teitkään.

Päädyin lohduttamaan mieltäni lueskelemalla, millaista porukkaa Luihuisen tupaan on aikojen saatossa päätynyt. Luihuiset ovat kunnianhimoista porukkaa, jotka uskaltavat käyttää kaikkia mahdollisia keinoja saavuttaakseen tavoitteensa. Ja ei se ihan läpimätä tupa ole, vaikkakin arvomaailma kuraveri-käsitteineen on omaani verrattuna hyvinkin vieras ja vähintäänkin epäilyttävä.

Vanha väsynyt E.T. o.s. Voldemort epäilee myös Lajitteluhatun päätöstä.

Meissä kaikissa asuu pieni Luihuinen


Tunnistan itsessäni pienen Luihuisen. Jos Luihuinen pyrkii johonkin, hän ei aina käytä tavanomaisia keinoja tavoitteesa saavuttamiseen. Hän pyrkii mahtailevuuttaan usein hieman suureellisempaan ja erinäköiseen vaihtoehtoon kuin mitä häneltä toivottiin. Hän-joka-jääköön-nimeämättä tässäkin asiayhteydessä.

Vaikka usea Luihuinen janoaa valtaa, itse välttelen auktoriteetin roolia. Oletan, että olen Luihuisen tavoin taitava käyttämään vaikutusvaltaani verhottuna, ehkä hieman huomaamatta. Haluan vaikuttaa heiluttelematta sormea tai syyllistämättä.

Pyrin siihen, että näkökulmani kasvaisi toisen näkökulman vieressä sulkematta sitä pois. Toivon, että näkökulmani on olemassa, tosi muiden rinnalla. Ulkopuolelta tuleva, pakotettu näkökulma sortuu, eikä se kanna. Jos omaksun jonkun toisen näkökannan, miksi vaivautua ajattelemaan omilla aivoilla, tunnustelemaan omallatunnolla?

Keinot tekevät Luihuisen. Hänen tavastaan käyttää valtaa voi pahimmissa tapauksissa käyttää sanaa manipulaatio. Parhaimmillaan sitä voidaan kutsua onnistuneeksi motivaatioksi. Voisiko empaattinen Luihuinen tehdä asioita paranteekseen meidän kaikkien mahdollisuuksia hyvään elämään? Suurisydäminen Luihuinen voisi tehdä hienoja asioita. Esimerkiksi perustaa kouluja.

Kuin professori Kalkaros ikään


Taitavat hoitajat ja opettajat toimivat mielestäni hieman luihusmaisesti. He oppivat tuntemaan asiakkaansa ja oppilaansa. He suostuttelevat, ylipuhuvat ja joskus hieman juksaavatkin nämä tekemään asioita, joita nämä eivät ehkä itse omaksi vuoksensa tekisi. Ja toimivat joskus kulisseissa kuten eräs taikajuomia opettanut Tylypahkan kasvatti.

Kysymys ei siis varmaan ole, että olisin kamala Luihuinen. Ehkä kysymys on kunnianhimosta ja mitä sillä tehdään? Tapani käyttää valtaa on hienovaraista. Mielestäni tahdikasta ja herkkää auktoriteettia kuitenkin tarvitaan vahvan perinteisen jykevän auktoriteetin rinnalle.

Karsastan hieman hierarkioita ja perinteisiä johtajahahmoja. Toisin sanottuna minulla on lievä auktoriteettiallergia. Saan syyllisyysslaagin perinteisten auktoriteettien sormenheiluttelusta ja moitteista. Pakottaminen johonkin, koska se on jonkun muun mielestä oikein tai paras vaihtoehto, ei motivoi minua.

Jos haluat ylipuhua minut puolellesi, unohda perustelusi. Ole ystäväni ja näytä minulle käytännössä esimerkkiä, mihin pyrimme. Ole etulinjassa, usko juttuusi, niin tulen kyllä perässä. Niin tulee moni muukin. Sitä kutsutaan karismaksi.

Innostunut esimerkki kantaa, oli sitten Luihuinen tai Rohkelikko. Olen myös huomannut, että huono esimerkki moraalisaarnoineen vetää kuraan. "Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin teen." Moralisoinnista tulee paha mieli niin esimerkin antajalle kuin oppilaallekin. Täydellisyyden vaatiminen itseltä ja/tai muilta ei ole inhimillistä. Ja me kaikki olemme ihmisiä. Inhimillisiä siis. Miksei siis tavoitteemmekin? Erehdymme, opimme uutta ja voimme muuttua.

Kalkaroskin oppi uutta.


Jotain uutta, jotain vanhaa


Muutos ja oppiminen vaativat oivallusta, uuden ja vanhan yhdistymistä. Opettaja tuo tilanteeseen vanhan tiedon, jo sisäistetyn ja hyväksi havaitun. Oppilas tuo mukanaan uuden näkökulman, maailman, joka on opettajalle tuntematon.Voisiko luihuismainen opettaja ymmärtää, että on auktoriteetin sijasta mahdollistaja, ovien avaaja?

Ehkä Luihuinen opportunistina näkisi opettajana mahdollisuutensa kehittyä itse, ja nähdä mahdollistajan myös oppilaassa. Avoin oppilas laajentaa opettajan ymmärrystä ihmisyydestä, tavoista käsitellä ja sisäistää tietoa. Kunnianhimoinen opettaja janoaa tätä. Mutta muistaako hän aina olla kiitollinen oppilaalleen tästä?

Taitava opettaja on nöyrä ja jämäkkä. Luihuiselta onnistuisi varmaan jämäkkyys, mutta nöyryydestä en ole niin varma. Hyvä opettaja ymmärtää, että hänen vastuunsa on ohjata oppilaan kiinnostusta takaisin opittavaan aiheeseen, mahdollistaa tälle asiayhteyksien luominen oppilan omasta maailmasta käsin. Uskon, että kunnianhimoisen opettajan tavoite on herättää oppilaissaan halu ottaa asioista selvää. Mutta mihin Luihuisen kunnianhimot kohdentuu? Mihin suuntaan omat pyrkimykseni?

Tieto muuttuu ja kasvaa vanhan tiedon perusteella. Minusta on mielenkiintoista kuinka opettajat ovat osa kasautuvaa tiedon ketjua, jossa heidät voidaan osoittaa vääräksi hetkenä minä hyvänsä. Uskaltaisiko Luihuinen olla väärässä?

Hoitoa, opetusta vai taikuutta?


Näen hoitajan työssä paljon samankaltaisuuksia opettajan toimenkuvaan. Hoitajilta vaaditaan usein virheettömyyttä ja varmoja vastauksia, sillä hänen tekonsa vaikuttaa toisten ihmisten terveyteen ja elämänlaatuun. Silti mielestäni hoitajankin pitää uskaltaa asettaa omat toimensa kyseenalaiseksi ja uskaltaa olla väärässä.

Hoitaja voi tarjota ratkaisuja ulkopuolelta lääkkeiden muodossa, aivan kuin opettaja voi neuvoa valmiita vastauksia koekysymyksiin. Hoitaja voi myös antaa keinoja, joilla asiakas voi kuunnella kehoaan ja mieltään. Näillä keinoilla asiakas voi oppia itsestään tavalla, joka tuo hänelle välitöntä ja kasvavaa tietoa, jota tämä voi käyttää hoitajan ohjauksella oman hyvinvointinsa parantamiseen. Kysymys ei ole taikuudesta vaan ihmistuntemuksesta.

Olemme kaikki erilaisia oppijoita. Meillä on erilaisia valmiuksia. Kehitymme eri tahtiin. Joitakin meistä kiinnostaa enemmän kysyminen ja vastauksen etsiminen kuin vastauksen saaminen. Uskon, että Luihuiset ovat tiedonjanoista porukkaa.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Johtaako tämä siihen, että tiedonjanoinen ihminen kokee jatkuvaa kipua ja riittämättömyyttä? Siitäkö siis Luihuisten pelko ja viha, silkkaa täydellisyyden tavoittelua? Kenties.

Draco Malfoy, perfektionisti?


Kysymykseen arvoisensa vastaus


Kun kysyy, saa vastauksen. On mahdollisuus, että saa epämiellyttävän tai vaikean vastauksen. Vastaus mielestäni kuitenkin velvoittaa aina toimintaan, tapojen soveltamiseen. Draco Malfoykin kyseenalaisti kouluvuosinaan Harrya käytöksellään ja löysi vastauksensa, arvoisensa vastutajan. En kuitenkaan sano, että hän toimi vastauksiensa perusteella oikein kiusatessaan kirjasarjan sankaria minkä ennätti.

Minäkin kiusaan, mutta en Potteria. Eniten itseäni. Esimerkiksi sokerin syöminen käynnistää kehossani sokerihumalan ja laskupiikin, joka tekee minusta aina hieman vihaisen. Kehoni antaa vastauksen tekoihini. Vaikkakin ärsyttävän sellaisen. Olen soveltanut toimintaani ainakin hiukan tiedon mukaan, mutta suklaasta en edelleenkään osaa kieltäytyä. Enkä haluakaan. Pitää aina laittaa vähän kampoihin kuin kunnon Luihuinen ikään.

Kun kysyy monia kysymyksiä, löytää monia vastauksia. Ja kun kysyy kysymyksiä monella tapaa, sanoin, rukouksin ja kehollisesti saa monenkaltaisia vastauksia. Toisinaan vastaukset ovat ristiriidassa aiemman tiedon ja toiveiden sekä toistensa kanssa. Vastausten välinen kultainen keskitie ei aina ole kultainen vaan sykkyrälle rypistynyt, kirjava lankavyyhti johtolankoja. Ne kertovat siitä, mikä on hyväksi ja oikein juuri nyt.

Ehkäpä Luihuinen on ihan oikea vastaus tupakyselyyni. Ja ehkä niin onkin parasta. Luulen, että maailma tarvitsee myös meitä, jotka väijymme hieman varjoissa ja nurkissa. Meitä, jotka käytämme omintakeisia tapoja saavuttaa muiden mielestä suuruudenhulluja päämääriämme. Meitä, jotka haluamme tuntea ihmismielen vaikuttaaksemme ja olemme ystäviä sielun synkemmänkin puolen kanssa. Manipuloimme lempeästi meistä ihmisiä, joista kuokkavieraat kuten yksinäisyys, arvottomuus ja itseinho ajetaan oveluudella takaovesta pois.

Kyllä. Olen kuin olenkin viekas luihuinen, jonka suuruudenhullu sydän ei olekaan pelkkää jäätä.

Mitkä ovat sinun tapasi vaikuttaa?

tiistai 24. lokakuuta 2017

Mettästä on hyvä alottaa

Mutta entä jos pelottaa?

Olen pohtinut, että vlogaaminen on hieno juttu, kunhan sen tekee joku muu. Oman pärstänsä ja äänensä esille tuominen on ollut tälle introvertille samalla kiehtova ja vähintäänkin epämukava ajatus.

Tällä kertaa kokeilen siis jotain uutta ja voittan samalla yhden peloistani. Tässäpä ensimäinen suomenkielinen vlogipostaus.



Postauksessa mainitsemani kirja on Florence Williamsin Metsän parantava voima, joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna. Suosittelen.

Missä sinä rauhoitut ja kohtaat pelkosi?