keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Kel onni on, se ei ole vielä aikuistunut

Onni esillä.
Minulla osui silmiini Facebookia taanoin selaillessani kaverini jakama Hidasta Elämää -blogin teksti kasvatuksesta ja lasten aidosta innostuksesta. Fanitan Hidasta Elämää -blogia ja sen kirjoittajien leppoistavaa mielenlaatua. Ja ennen kaikkea lapsia. Lapset ovat noin yleisesti ottaen selväpäisempiä kuin moni tapaamani aikuinen.

Lapset ovat paratiisi maan päällä -blogitekstissä ihmetellään, miten helposti me aikuiset mitätöimme lasten riemun. Ehkä teemme sen usein huomaamattamme, selkärangasta. Hyssyttelemme, vähättelemme onnea ja tuhahdamme pienille iloille. Toimimme samoin kuin useita meitä itseämme käsiteltiin lapsina. Meidät on ehdollistettu selkeään ja puhtaaseen arkeen ilman älämölöä ja turhanpäiväisyyksiä. Sellaistahan kunnollinen elämä on?


Leikkimielistä menoa 


Mitä viestejä lapsille annamme, on pyörinyt mielessäni tavallista enemmän ollessani harjoittelujaksolla koulussa. Olen ollut paljon tekemisissä lasten ja heitä opettavien aikuisten kanssa. Kauhukuvat siitä, että lapsista tulee "eläimiä" ilman "kunnon rajoja" ts. vähättelyä, moittimista ja lyttäämistä eivät harjoittelussani onneksi käyneet toteen. Minulla kävi tuuri ja koin sen sijaan esimerkkejä siitä, miten aikuiset tukevat lasten leikkimielisyyttä ja hassuttelua.

Opettajat olivat luokassa itsekin hieman lapsenmielisiä. Joulun alla opetusta ryydittivät tontut ja kynttilät. Lapset ja aikuiset jekuttivat toisiaan yhtälaisesti. Usein päiviä säesti nauru. Toki murheita ja kinaakin esiintyi, jolloin lapset saivat opettajien avustamana opetella, miten pyydetään ja annetaan anteeksi. Tappelupukarit ohjattiin käymään läpi tapahtumat ja tunteista puhuttiin niiden nimillä.

Luokassa, jossa olin harjoittelussa oli kymmenen lasta ja kaksi aikuista. Ymmärrän, että tämä ei ole todellisuutta useissa muissa kouluissa Suomessa. Tämä on surullista. Mainitsemassani blogitekstissäkin kerrotaan, kuinka lapset muodostavat minäkuvansa toisten sanallisten ja sanattomien viestien perusteella. Millaisen ihmisen lapsi aikuisten viesteissä kohtaa? Pahan, meluavan apinan, iloisen, innostuneen lapsen vai huomaamattoman, tarpeettoman olennon?

Ilo ja mielihyvä näyttäytyvät meille jokaiselle eri tavalla. Itseni kaltaiselle introvertille ilo on usein hyvä kirja tai elokuva tarkoin valitussa seurassa. Toiselle onni saattaa olla huisit juhlat, tanssi kello viiteen aamulla ja jatkot. Vaikka useimmiten valitsen kirjan ja elokuvan, se ei kuitenkaan tarkoita, että vähättelisin toisen iloa.

Lapsen ilo voi olla aikuiselle vierasta. Jokainen lapsen ilon ilmentymä on kuitenkin aikuisen huomion arvoinen. Aivan kuin jokainen kyynelkin. Hiljaiselle lapselle onni voi olla satuhetki ja vilkkaalle muksulle liikuntatunti. Mikään tapa nauttia elämästä, joka kunnioittaa muita, ei ole toista tapaa vähempiarvoisempi. Mikään ilonaihe ei ole toista mitättömämpi. Onnea ei pitäisi tarvita kätkeä.


Sosiaalisiksi taitureiksi


Tarvitsemme kykyä kommunikoida, kohdata ihmisiä ja kertoa itsevarmasti muille tarpeistamme, ilostamme ja haasteistamme. Sitä ennen meidän on opittava, että olemme tarpeeksi tärkeitä ja merkittäviä, että tarpeillamme ja mielihyvällämme on merkitystä siinä missä muidenkin. Herkän lapsen pieneltä vaikuttavan ilon mitätöinti ja ekstroverttisempaan käyttäytymiseen pomottelu on länsimaista kulttuuria leimaava piirre. Meidän on osattava pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Tarvitsemme myös kykyä rauhoittua, odottaa ja kääntyä sisäänpäin. Pysähtyä.

On haastavaa, miten lapsista pitäisi kasvattaa tällaisia kaikki tunnetaidot taitavia, sosiaalisesti monipuolisia taitureita. On haastavaa yrittää itse olla esimerkkinä mokaten kerta toisensa jälkeen. Ehkäpä tärkeimmät sosiaaliset taidot ovatkin kyky möhliä ja pyytää anteeksi? Harjoittelun voi aloittaa sopivasti vaikka omasta itsestä.

Mikään tunne ei ole väärä. Aivan kuin ilo, on myös suru, viha ja pettymys kumppaneinamme läpi elämän. Nekin ovat tärkeitä tienviittoja, jotka säestävät elämän oppiläksyjä. Olen kuitenkin todennut, että erityisesti aikuisten olisi hyvä muistaa, että ilo ja hassuttelu, ajoittainen elämän myllerrys on tervettä. Useammat meistä osaavat valittaa, suuttua, leikkiä marttyyria ja vaatia oikeutta. Naurua ei ole tietääkseni kuitenkaan ainakaan vielä kielletty laissa, vaikka joskus sen puuttuminen meidän elämästämme vaikuttaa siltä.

Lapset ovat mestareita hassutteluissa, huonoissa vitseissä ja niille nauramisessa, jos käyttäytymistä ei lytätä. Moni asia, joita lapsi päästää suustaan olisi aikuisen mielestä noloa, loukkaavaa tai häpeällistä. Heijastamme itsemme lapsiksi ja unohdamme, että lapselta puuttuu se kokonaiskuva, mikä meillä on. Harvoin lapsi ilkeyttään maailmaa ihmettelee. Me aikuiset kun osaamme ilon hillitymmin ja seurapiirikelpoisesti, nauramme sivistyneesti älyllisille sutkautuksille eikä pieruvitseille.

Lapset ihmettelevät maailmaa, esittävät turhanpäiväsiä kysymyksiä ja saattavat joskus kommenteillaan sohaista jotain, josta ei saisi puhua. Kaikesta kuitenkin pitäisi pystyä mielestäni puhumaan ja esittää "tyhmiäkin" ksysymyksiä. Ainoastaan niin kasvamme. Niin lapset sekä aikuisetkin.

Lapset aikuisten naamioissa


Meillä täysikasvuisilla on velvollisuutemme. Olemme oppineet ainakin osittain kyvyn hillitä itseämme tiettyyn pisteeseen. Olemaan kohteliaita ja meidän pitäisi tulla toimeen ainakin teoriassa keskenämme ilman, että joku meitä vanhempi ja viisaampi olisi korjaamassa sosiaalista kanssakäymistämme joka käänteessä.

Ylläpidämme sitä elämää, jonka olemme rakentaneet. Joskus meitä harmittaa lähteä aamulla töihin ja tehdä asioita, joista emme pidä, maksaa asuntolainaa ja veroja. Olemme kuitenkin ottaneet velvollisuudet kantaaksemme saavuttaaksemme jotain.

Olen miettinyt omia elämän valintojani. Yhtä hyvin voisin elää huolettoman velattomasti pakussa ja kiertää maailmaa. Olen kuitenkin valinut toisenlaisen elämän. Ja hyvin tietoisesti. Toisinaan unohdan, että olen tehnyt valintani ylläpitääkseni tai kasvattaakseni jotain kaunista ja hyvää.

Uumoilen, että en ole ainut aikuinen, jolle tapahtuu tällainen valikoiva dementia. Velvollisuuksien käydessä lukuisiksi, tunnen tarvitsevani lapsia, jotka muistuttavat minua elämän ykseinkertaisista iloista, ystävien ja perheen tärkeydestä. Tarvitsemme kaikki lapsia muistuttamaan, että olemme itse olleet joskus samanlaisia.

Jokaisen aikuisen ytimessä on lapsi. Jokainen aikuinen osaa kertoa huonoja vitsejä, hihkua ilosta ystävän tavatessaan. Mutta kenties niille lapsille meidän sisällämme on kerrottu liian moneen otteeseen "ole hiljaa", "istu paikallasi" tai "älä kysele tyhmiä", että emme uskalla nää ottaa riskiä nauraa ja naurattaa. Yrittäessämme saamme ehkä kuulla nuo moitteet nyt sisäistettynä, omina ajatuksinamme? Uskaltaako sisällämme asusteleva lapsi ryhtyä vallankumoukseen menneisyyden haamuja vastaan? Onko sillä lapsella tarpeeksi pokkaa sellaiseen yritykseen?

Muun muassa lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan tärkeimmät terveen itsetunnon rakennuspalikat lapsuudessa ovat hellyys, läheisyys ja aika. Jos aikuisen sisällä oleva lapsi ei ole saanut jotain tai mitään näistä tarpeeksi, voi lapsenomainen ilo ja nauru olla kaukana aikuiseksi kasvaneen lapsen arjesta. Ymmärrän, että monella meistä on vain vähän turvaa ja eväitä iloon.

Meidät on kasvatettu tyytymään ja olemaan mukisematta. Haluammeko kasvattaa lapsemme samanlaisiksi? Haluammeko, että tulevaisuudessakin keskuudessamme kävelee useita murheellista lasta aikuiseksi naamioituneina? Vai pystyisimmekö me aikuiset antamaan itsellemme ja toisillemme helliä, kannustavia sanoja, läheisyyttä ja aikaa? Uskaltaisimmeko huomata toisemme, lapset aikuisten naamioissa ja nauraa makeasti toisemme tunnistaessamme?

tiistai 14. marraskuuta 2017

Ihka oikea Luihuinen?

Varoitus. Seuraava kirjoitus sisältää fanityttöilyä. Ja ihan asiaakin, toivoisin.

Kulutin viikonloppuna suurimman osan ajastani Pottermore-sivustoilla tehden erinäisiä hauskoja testejä. Kävi ilmi, että olen ihka oikea Luihuinen. Järkytyin. Puunhalaajan varmuudella veikkasin itsestäni varmaa Puuskupuhia. Ja että vielä luihuinen! Sellainen ilkimys ja tärkeilijä? Lajitteluhattu, mitä minulle teitkään.

Päädyin lohduttamaan mieltäni lueskelemalla, millaista porukkaa Luihuisen tupaan on aikojen saatossa päätynyt. Luihuiset ovat kunnianhimoista porukkaa, jotka uskaltavat käyttää kaikkia mahdollisia keinoja saavuttaakseen tavoitteensa. Ja ei se ihan läpimätä tupa ole, vaikkakin arvomaailma kuraveri-käsitteineen on omaani verrattuna hyvinkin vieras ja vähintäänkin epäilyttävä.

Vanha väsynyt E.T. o.s. Voldemort epäilee myös Lajitteluhatun päätöstä.

Meissä kaikissa asuu pieni Luihuinen


Tunnistan itsessäni pienen Luihuisen. Jos Luihuinen pyrkii johonkin, hän ei aina käytä tavanomaisia keinoja tavoitteesa saavuttamiseen. Hän pyrkii mahtailevuuttaan usein hieman suureellisempaan ja erinäköiseen vaihtoehtoon kuin mitä häneltä toivottiin. Hän-joka-jääköön-nimeämättä tässäkin asiayhteydessä.

Vaikka usea Luihuinen janoaa valtaa, itse välttelen auktoriteetin roolia. Oletan, että olen Luihuisen tavoin taitava käyttämään vaikutusvaltaani verhottuna, ehkä hieman huomaamatta. Haluan vaikuttaa heiluttelematta sormea tai syyllistämättä.

Pyrin siihen, että näkökulmani kasvaisi toisen näkökulman vieressä sulkematta sitä pois. Toivon, että näkökulmani on olemassa, tosi muiden rinnalla. Ulkopuolelta tuleva, pakotettu näkökulma sortuu, eikä se kanna. Jos omaksun jonkun toisen näkökannan, miksi vaivautua ajattelemaan omilla aivoilla, tunnustelemaan omallatunnolla?

Keinot tekevät Luihuisen. Hänen tavastaan käyttää valtaa voi pahimmissa tapauksissa käyttää sanaa manipulaatio. Parhaimmillaan sitä voidaan kutsua onnistuneeksi motivaatioksi. Voisiko empaattinen Luihuinen tehdä asioita paranteekseen meidän kaikkien mahdollisuuksia hyvään elämään? Suurisydäminen Luihuinen voisi tehdä hienoja asioita. Esimerkiksi perustaa kouluja.

Kuin professori Kalkaros ikään


Taitavat hoitajat ja opettajat toimivat mielestäni hieman luihusmaisesti. He oppivat tuntemaan asiakkaansa ja oppilaansa. He suostuttelevat, ylipuhuvat ja joskus hieman juksaavatkin nämä tekemään asioita, joita nämä eivät ehkä itse omaksi vuoksensa tekisi. Ja toimivat joskus kulisseissa kuten eräs taikajuomia opettanut Tylypahkan kasvatti.

Kysymys ei siis varmaan ole, että olisin kamala Luihuinen. Ehkä kysymys on kunnianhimosta ja mitä sillä tehdään? Tapani käyttää valtaa on hienovaraista. Mielestäni tahdikasta ja herkkää auktoriteettia kuitenkin tarvitaan vahvan perinteisen jykevän auktoriteetin rinnalle.

Karsastan hieman hierarkioita ja perinteisiä johtajahahmoja. Toisin sanottuna minulla on lievä auktoriteettiallergia. Saan syyllisyysslaagin perinteisten auktoriteettien sormenheiluttelusta ja moitteista. Pakottaminen johonkin, koska se on jonkun muun mielestä oikein tai paras vaihtoehto, ei motivoi minua.

Jos haluat ylipuhua minut puolellesi, unohda perustelusi. Ole ystäväni ja näytä minulle käytännössä esimerkkiä, mihin pyrimme. Ole etulinjassa, usko juttuusi, niin tulen kyllä perässä. Niin tulee moni muukin. Sitä kutsutaan karismaksi.

Innostunut esimerkki kantaa, oli sitten Luihuinen tai Rohkelikko. Olen myös huomannut, että huono esimerkki moraalisaarnoineen vetää kuraan. "Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin teen." Moralisoinnista tulee paha mieli niin esimerkin antajalle kuin oppilaallekin. Täydellisyyden vaatiminen itseltä ja/tai muilta ei ole inhimillistä. Ja me kaikki olemme ihmisiä. Inhimillisiä siis. Miksei siis tavoitteemmekin? Erehdymme, opimme uutta ja voimme muuttua.

Kalkaroskin oppi uutta.


Jotain uutta, jotain vanhaa


Muutos ja oppiminen vaativat oivallusta, uuden ja vanhan yhdistymistä. Opettaja tuo tilanteeseen vanhan tiedon, jo sisäistetyn ja hyväksi havaitun. Oppilas tuo mukanaan uuden näkökulman, maailman, joka on opettajalle tuntematon.Voisiko luihuismainen opettaja ymmärtää, että on auktoriteetin sijasta mahdollistaja, ovien avaaja?

Ehkä Luihuinen opportunistina näkisi opettajana mahdollisuutensa kehittyä itse, ja nähdä mahdollistajan myös oppilaassa. Avoin oppilas laajentaa opettajan ymmärrystä ihmisyydestä, tavoista käsitellä ja sisäistää tietoa. Kunnianhimoinen opettaja janoaa tätä. Mutta muistaako hän aina olla kiitollinen oppilaalleen tästä?

Taitava opettaja on nöyrä ja jämäkkä. Luihuiselta onnistuisi varmaan jämäkkyys, mutta nöyryydestä en ole niin varma. Hyvä opettaja ymmärtää, että hänen vastuunsa on ohjata oppilaan kiinnostusta takaisin opittavaan aiheeseen, mahdollistaa tälle asiayhteyksien luominen oppilan omasta maailmasta käsin. Uskon, että kunnianhimoisen opettajan tavoite on herättää oppilaissaan halu ottaa asioista selvää. Mutta mihin Luihuisen kunnianhimot kohdentuu? Mihin suuntaan omat pyrkimykseni?

Tieto muuttuu ja kasvaa vanhan tiedon perusteella. Minusta on mielenkiintoista kuinka opettajat ovat osa kasautuvaa tiedon ketjua, jossa heidät voidaan osoittaa vääräksi hetkenä minä hyvänsä. Uskaltaisiko Luihuinen olla väärässä?

Hoitoa, opetusta vai taikuutta?


Näen hoitajan työssä paljon samankaltaisuuksia opettajan toimenkuvaan. Hoitajilta vaaditaan usein virheettömyyttä ja varmoja vastauksia, sillä hänen tekonsa vaikuttaa toisten ihmisten terveyteen ja elämänlaatuun. Silti mielestäni hoitajankin pitää uskaltaa asettaa omat toimensa kyseenalaiseksi ja uskaltaa olla väärässä.

Hoitaja voi tarjota ratkaisuja ulkopuolelta lääkkeiden muodossa, aivan kuin opettaja voi neuvoa valmiita vastauksia koekysymyksiin. Hoitaja voi myös antaa keinoja, joilla asiakas voi kuunnella kehoaan ja mieltään. Näillä keinoilla asiakas voi oppia itsestään tavalla, joka tuo hänelle välitöntä ja kasvavaa tietoa, jota tämä voi käyttää hoitajan ohjauksella oman hyvinvointinsa parantamiseen. Kysymys ei ole taikuudesta vaan ihmistuntemuksesta.

Olemme kaikki erilaisia oppijoita. Meillä on erilaisia valmiuksia. Kehitymme eri tahtiin. Joitakin meistä kiinnostaa enemmän kysyminen ja vastauksen etsiminen kuin vastauksen saaminen. Uskon, että Luihuiset ovat tiedonjanoista porukkaa.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Johtaako tämä siihen, että tiedonjanoinen ihminen kokee jatkuvaa kipua ja riittämättömyyttä? Siitäkö siis Luihuisten pelko ja viha, silkkaa täydellisyyden tavoittelua? Kenties.

Draco Malfoy, perfektionisti?


Kysymykseen arvoisensa vastaus


Kun kysyy, saa vastauksen. On mahdollisuus, että saa epämiellyttävän tai vaikean vastauksen. Vastaus mielestäni kuitenkin velvoittaa aina toimintaan, tapojen soveltamiseen. Draco Malfoykin kyseenalaisti kouluvuosinaan Harrya käytöksellään ja löysi vastauksensa, arvoisensa vastutajan. En kuitenkaan sano, että hän toimi vastauksiensa perusteella oikein kiusatessaan kirjasarjan sankaria minkä ennätti.

Minäkin kiusaan, mutta en Potteria. Eniten itseäni. Esimerkiksi sokerin syöminen käynnistää kehossani sokerihumalan ja laskupiikin, joka tekee minusta aina hieman vihaisen. Kehoni antaa vastauksen tekoihini. Vaikkakin ärsyttävän sellaisen. Olen soveltanut toimintaani ainakin hiukan tiedon mukaan, mutta suklaasta en edelleenkään osaa kieltäytyä. Enkä haluakaan. Pitää aina laittaa vähän kampoihin kuin kunnon Luihuinen ikään.

Kun kysyy monia kysymyksiä, löytää monia vastauksia. Ja kun kysyy kysymyksiä monella tapaa, sanoin, rukouksin ja kehollisesti saa monenkaltaisia vastauksia. Toisinaan vastaukset ovat ristiriidassa aiemman tiedon ja toiveiden sekä toistensa kanssa. Vastausten välinen kultainen keskitie ei aina ole kultainen vaan sykkyrälle rypistynyt, kirjava lankavyyhti johtolankoja. Ne kertovat siitä, mikä on hyväksi ja oikein juuri nyt.

Ehkäpä Luihuinen on ihan oikea vastaus tupakyselyyni. Ja ehkä niin onkin parasta. Luulen, että maailma tarvitsee myös meitä, jotka väijymme hieman varjoissa ja nurkissa. Meitä, jotka käytämme omintakeisia tapoja saavuttaa muiden mielestä suuruudenhulluja päämääriämme. Meitä, jotka haluamme tuntea ihmismielen vaikuttaaksemme ja olemme ystäviä sielun synkemmänkin puolen kanssa. Manipuloimme lempeästi meistä ihmisiä, joista kuokkavieraat kuten yksinäisyys, arvottomuus ja itseinho ajetaan oveluudella takaovesta pois.

Kyllä. Olen kuin olenkin viekas luihuinen, jonka suuruudenhullu sydän ei olekaan pelkkää jäätä.

Mitkä ovat sinun tapasi vaikuttaa?